Politiikan uudet jakolinjat

Alankomaissa käytiin keskiviikkona parlamenttivaalit. Voittiko vaaleissa oikeisto vai vasemmisto? No se ei tunnut kiinnostavan ketään. Sosialidemokraattien kannatus romahti vaaleissa ja puolue menetti 29 kansanedustajaa. Silti päähuomio on kiinnittynyt siihen, miten Geert Wildersin kansallismielinen Vapauspuolue pärjäsi.

Wildersin puolue nousi maan toisiksi suurimmaksi puolueeksi saaden viisi lisäpaikkaa. Menestys ei kuitenkaan ollut yhtä suuri kuin odotettiin, joten media on laajalti julistanut vaalit torjuntavoitoksi ”trumpilaista populismia” vastaan.

Ulkomaisista vaaleista käytävää keskustelua seuratessa voi herätä kysymys siitä, mitä ihmettä on tapahtunut, kun kokoomuslaisen saattaa nähdä kannattamassa demokraattien Hillary Clintonia tai Ranskan presidentinvaalien sosialistitaustaista ehdokasta Emmanuel Macronia – tai miten on mahdollista, että vasemmistolainen juhlii Alankomaiden oikeiston odotettua pienempää vaalitappiota?

Brexit, Trump ja Alankomaiden vaalit osoittavat, että perinteinen oikeisto-vasemmisto-jaottelu on jäänyt pitkälti kansallisen ja ylikansallisen välisen kamppailun varjoon. Sama ilmiö tullaan näkemään Ranskan presidentinvaaleissa sekä muissa tulevissa eurooppalaisissa vaaleissa.

Trendinä näyttää olevan se, että sekä kansallismieliset ja että vihreät puolueet nostavat kannatustaan. Perinteisten julkisen sektorin kokoon keskittyvien kysymysten sijaan keskustelua käydään siitä, minkälainen maahanmuuttopolitiikka tulisi olla ja pitääkö muuttajan sopeutua yhteiskuntaan, vai päinvastoin? Päätetäänkö asioista kansallisesti vai ylikansallisesti? Tai tuleeko verovarat käyttää ensisijaisesti kansalaisten vai koko maailman hyvinvoinnin parantamiseen?

Vaalien aikaan oikeistopuolueet näyttävät välillä tosin kosiskelevan kansallismielisiä äänestäjiä ja Alankomaissa oikeistopuolueen Mark Rutten onkin arvioitu vieneen Wildersin puolueelta ääniä tiukentamalla retoriikkaansa maahanmuutosta. Ranskassa Nicolas Sarkozy käytti samaa taktiikkaa Jean-Marie Le Peniä vastaan vuoden 2007 presidentinvaaleissa ja tulevien presidentinvaalien skandaaleissa ryvettynyt oikeistopuolueen ehdokas Francois Fillon on myös viimeisenä oljenkortenaan tiukentanut linjauksiaan maahanmuutosta.

Ehkä astetta kömpelömpää populismia edustaa meillä Suomessa Helsingin pormestariksi pyrkivä Jan Vapaavuori, joka vannoo suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden nimeen, mutta flirttailee samalla maahanmuuttokriittisille, vastustamalla Helsinkiin suunniteltua suurmoskeijaa.

Samaan aikaan kun globalisaation ja monikulttuurisuuden kannattajat käyvät ylikierroksilla, alkaa eurooppalaisten mitta kuitenkin olla tutkimusten mukaan täysi islamisaation ja Euroopan unionin suhteen. Sellaiset poliittiset liikkeet, jotka toimivat kansan äänenä näissä kysymyksissä, ovatkin nousussa kautta Euroopan.

Suomen Perustan joulukuussa julkaisemassa teoksessa Me – ajatuksia perussuomalaisuudesta pohditaan perussuomalaisen kansanliikkeen ideologiaa. Teoksessa nousee vahvasti esiin, että Suomessa perussuomalainen kansanliike edustaa vastaavanlaista oikeisto-vasemmisto-jaottelun ulkopuolella olevaa globalisaatioon, monikulttuurisuuteen ja vallan keskittämiseen torjuvasti suhtautuvaa kansanliikettä, jonka kaltaiset liikkeet nostavat kannatustaan Euroopassa.

Alankomaissa kansallismieliset voimat etenivät ja Ranskan presidentinvaaleissa nähdään seuraava näytös kansallisen ja ylikansallisen välisessä kamppailussa. Myös meillä Suomessa tulevissa kuntavaaleissa on merkittävässä osassa se, lähtevätkö globalisaatioon ja monikulttuurisuuteen tyytymättömät ihmiset äänestämään.

Simo Grönroos

toiminnanjohtaja

Suomen Perusta -ajatuspaja

17.3.2017