Vastikkeellisella sosiaaliturvalla on pitkät perinteet

Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon esitys sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta ei ole ajatuksena uusi. Itse asiassa historiallisesti tarkasteltuna työkykyisille maksettu vastikkeeton sosiaaliturva on varsin uusi ilmiö.

Puhuttaessa sosiaaliturvan historiasta on perheellä ja suvulla ollut keskeinen rooli lähimmäistensä auttamisessa. Vasta näiden turvaverkkojen puuttuessa on yhteiskunta astunut esiin. Huomionarvoista on kuitenkin se, että puhuttaessa suomalaisesta vaivaishoidon historiasta, puhutaan lapsien, työkyvyttömien ja vanhusten auttamisesta.

Työkykyisten vastikkeeton auttaminen on ollut historiallisesti suomalaisessa yhteiskunnassa varsin vieras ajatus. Työkyvyttömät vaivaiset on entisaikoina sijoitettu milloin vaivaistaloihin, milloin jaettu maaseudulla ruotusotamiesjärjestelmän mallin mukaan tiettyjen talojen hoidettavaksi ja milloin myyty huutolaisiksi. Työkykyisille taas on järjestäytynyt yhteiskunta tarjonnut lähinnä hätäaputöitä tai paikan työlaitoksessa.

Vaivaisten auttaminen tapahtui aina 1800-luvun puoliväliin asti pääosin vapaaehtoisten lahjoitusten pohjalta. Veroa vähäosaisten avustamiseksi kerättiin esimerkiksi perunkirjoitusten yhteydessä eräänlaisena perintöverona, mutta muuten avustukset koostuivat vapaaehtoisista avustuksista, jota kerättiin tavanomaisesti kirkossa ylimääräisenä kolehtina, häissä ja hautajaisissa. Pakollinen köyhäinhoitovero säädettiin vasta vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksessa.

Vuonna 1879 annetussa vaivaishoitoasetuksessa kunnat velvoitettiin perustamaan työlaitoksia ja valtion tukemana näitä vuosisadan taitteessa alettiinkin perustaa eri puolille maata. Työlaitokset eivät olleet taloudellisesti omavaraisia, mutta ajatuksena olikin lähinnä karsia tuenhakijoiden määrää, vaatimalla työntekoa vastikkeeksi ylläpidosta. Aiheettomien avunhakijoiden määrän tiedetään monin paikoin vähentyneen, kun kunta perusti työlaitoksen tai liittyi toisen kunnan kanssa työlaitoskuntayhtymään.

Kotiavustuksen maksaminen lisääntyi vuonna 1922 säädetyn köyhäinhoitolain myötä, mutta silti hätäaputyöt olivat 1930-luvun laman näkyvimpiä tukimuotoja, kuten vielä sotien jälkeisinäkin vuosina. Kotiavustusta saaneet olivat köyhäinhoitolautakunnan holhouksen alla ja avustukset nähtiin lainoina, jotka pyrittiin mahdollisuuksien mukaan perimään takaisin. Avustukset lisäksi maksettiin usein rahan sijaan tavaroina. Köyhäinhoidon piiriin hakeutuminen tarkoitti myös äänioikeuden menettämistä.

Vuonna 1956 säädetty huoltoapulaki ja suomalaisen hyvinvointivaltion kehittyminen ovat kuitenkin muuttaneet yhteiskunnallisia asenteita merkittävästi. Nykyään keskustelua käydäänkin enemmän kansalaispalkasta kuin sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta.

2000-luvun suomalainen yhteiskunta on erilainen kuin 1950-luvun yhteiskunta, mutta historian tunteminen antaa uusia näkökulmia suomalaisen sosiaalipolitiikan rakenteista käytävään keskusteluun. Taloudellinen tilanne huomioon ottaen, tarvitaan nyt avointa keskustelua ja siksi ministeri Risikon esitys onkin tervetullut keskustelunavaus.

Lisää aiheesta: Jouko Jaakkola: Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia.